Usva

Neulon sukkaia aina välillä lahjaksi. Nytkin, pois lähtevälle henkilölle. Aloitin elokuussa, ja on nämä oikeasti olleet jo valmiina jonkun aikaa, mutta vasta nyt sain kuvatuksi.

Olin ensin tekemässä perinteiset harmaat miehiset palmikkosukat. Sitten näin jossain blogissa, kun oli neulottu jonkun kirjan ohjeella todella kauniit siniharmaaraidalliset sukat. Löysin sopivaa sinistä lankaa harmaani kaveriksi, joten töihin vaan. Koska tiesin, että näkemäni sukat oli neutlottu huomattavasti ohuemmasta langasta kuin tämä seiskaveikka (jota oli pakko käyttää, kun ei ollut tilaisuutta mennä oikeaan lankakauppaan), en edes ryhtynyt etsinään sitä ohjetta netistä, vaan raidoitin lankoja omasta päästä ja posotin menemään ihan perussukkaohjeella. Välillä neuloin vähän hämärässä, ja silloinpa oli tosi vaikea laskea raitojen kerroksia, koska langoissa ei ole oikeastaan ollenkaan kontrastia. Mutta loppuun päästiin. Sukille tuli nimeksi Usva, koska osuttiin tekemisen aikaan mökille muutaman kerran todella hienoihin usva-aamuihin, jolloin värit pehmenee lempeiksi.

Koko piti olla 44, on ehkä reilut, mutta paremppi niin, kuin liian pienet.

Haikeutta näihin sukkiin sisältyy, kun yhteistyö päättyy, mutta toisaalta myös lämpimiä ajatuksia, ja toivotus onnelle hänen tulevaisuuteensa.

(Lanka 7 veljestä, puikot muistaakseni 2,5, ihan perussukkaohje. Voisin tehdä toisetkin tämän kaltaiset, mutta niihin pitää etsiä parempaa lankaa. Ihan ok neulottavaa tu novita, mutta möyhääntyy niin äkkiä surkean näköiseksi, että usein harmittaa.)

Lapaset

Edellisille kavereiksi.

Olen potenut lapaskammoa neulomismielessä. On niin ärsyttävää, kun homma on periaatteessa valmis ts. lapasen kärki on kavennettu ja päätelty, ja sitten pitää poimia vielä peukalo puikoille ja posottaa vielä menemään. Joulun alla tein vihdoin pojalle kynsikkäät, hänen lemmpparik'sineensä. Siinä joutui monta sormenpätkää väsäämään ja päättelemään, joten lapaset alkaa olla niihin verrattuna ihan helppo nakki. Peukalon tekemisessä on vielä pientä opettelua edessä, tuppaa jäämään jotain löysiä lenkkejä, kun poimin silmukat sitä varten, mutta paremmat on kuin joskus. Kyllä näitä käyttää kehtaa. Ja sopivastihan tässä säät lämpenee, että ovat sitten ensi talvea odottamassa.

Lanka sama Oodi kuin huivissa ja pipossa, puikot 2,5. Ohje on yhdistelmä useammasta peruskäsineestä, ja loppuun sädekavennus, jota ei nykyisin ole missään ohjeessa, mutta joka tuntuu istuvan mun käteen ja lapasfilosofiaan aika hyvin.

***

Rupesin vihdoin siivoamaan bloggerin lukemistoani. Oli kymmenkunta blogia,  jotka oli poistettu kokonaan näkyvistä, ja iso liuta, jotka eivät ole päivittyneet vuosiin. Lukulista lyheni varmaan puoleen. Osaa olen seurannut vain selaimen kirjanmerkkien kautta, ja kun vaihdoin konetta, ne katosivat taivaan tuuliin. Aika pieneksi jäi nyt seurannassa olevien lista, mutta enpä niitä enää samalla intensiteeetillä lueskelekaan, kuin joitakin vuosia sitten. Mielenkiintoisimpia jaksaa silti edelleen lueskella.

Huivi ja pipo

Sisko neuloi huivia joulun jälkeen meillä käydessään. Olin samaisen nähnyt joskus netissä, mutten ryhtynyt, kun olen luvannut olla neulomatta enää huiveja. No piti sitten kuitenkin innostua. Anteeksi, en tiedä kenen ja missä tekemä tämä malli on, suusanallisilla ohjeilla posotettiin. Kesti yllättävän kauan, mutta valmista tuli. Lankaa jäi yli ja pipolle oli tarvetta. Kerrankin etsin ohjeen, ja sain aikaan aika sopivan päähineen (toivottavasti myös käytössä sopiva).

Huivi ja pipo
Lanka: Novita Oodi, villa/bambu-viskoosi/polyamidi (ei kutita)
Puikot: Huivissa 3,5 hiilikuitupyörö (Virhe, tummankirjava lanka mustalla puikolla oli hankala, koko hyvä.), pipossa 3,0 bambusukkapuikot
Menekki: Huivi 201 g, pipo 47 g. Lankaa jäi vielä kerällinen, joten ehkä lapaset?

Tuo langanmenekki hämmentää. Huiviin meni hyvän matkaa kolmatta kerää, ja painoa silti vain 201 g, ja kerässä piti olle 100 g. Joku siis ei täsmää, mutta haitanneeko. Fiilis tällä hetkellä ihan positiivinen, saa nähdä, nyppyyntyykö tuo sekoitelanka käytössä. Huivista näkyy kuvassa vain kulmat. Se ylettää mukavan reilusti kaulan ympäri pariin kertaan, ja on sopivan levyinen.

Väri vähän vääristyy kuvissa, mutta haitanneeko tuo. On ihan pikkuisen kirkkaammat luonnossa, lampunvalo vähän himmentää.

Katsaus menneeseen

Mennyt vuosi sisälsi kaikenlaista. Onneksi ei vuoden alkaessa tiedä, mitä edessä odottaa.

Palasin vuorotteluvapaalta töihin, ja totesin, että jos jotain muutosta työelämään haluan, on tehtävä radikaaleja ratkaisuja. Niinpä niitä ryhdyin hakemaan ja pääsiäisen jälkeen aloitin uudessa työssä, pienemmällä palkalla, pienemmällä vastuulla. Päätös tuntuu edelleen viisaalta, mutta vanhoja työkavereita kaipaan yhä, kymmenen vuoden yhteiset kokemukset eivät ole ihan pieni juttu.

Mies piti kesällä vuorotteluvapaata, ja koitti edistää uudistuksia sukunsa yhteisessä kesäpaikassa. Oltiin jo osittain luovuttu toivosta, kun kumppani syksyllä yhtäkkiä aktivoituikin ja korjausasiat saatiin hoidetuksi. Puiden kaato tapahtui myös samoihin aikoihin, nyt vähän jännittää, miltä kevään ensi käynnillä näyttää. Risusavottaa on vielä meillekin tiedossa.

Alkukesästä sain kortisonipiikin kipeään käteen, ja pääsin taas käsitöihin kiinni. 

Kesän kohokohta oli visiitti Kaustiselle. Tällä kertaa olin liikkeellä pääosin yksin ja olin paikalla maanantaista torstaihin. Omat keikat osuivat keskiviikkoon ja torstaihin, joten tiistai oli ihan pelkkä festarifiilistelypäivä. Harmillisesti moni tuttu esiintyi vasta perjantaina, joten heidän esityksensä jäivät tällä kertaa väliin. Kivaa oli silti, ja sopivasti törmäilin päivittäin tuttuihin oman esiintymisporukan lisäksi.

Sysksyllä oli kaikenlaista pientä, mies valitteli oloaan ja rakkaat harrastukset siirtyivätkin samaan iltaan, joten nyplääminen on nyt huomattavasti hidastunut.

Vuoden katastrofi oli kuitenkin se, että isäni joutui syys-lokakuun vaihteessa sairaalaan. Ensimmäistä kertaa siellä käydessämme, meille arveltiin hänen pääsevän kotiin seuraavana tai sitä seuraavana päivänä, mutta hän ei kotiutunut enää koskaan. Hautajaisia ja perunkirjoitusta järjestellessä meni sitten aikaa ja energia katosi muutenkin taivaan tuuliin. Suremisen kanssa on vähän niin ja näin, enemmän on ollut sitä, ettei tunnu yhtään miltään. Ja aina välillä itkettää pienet asiat. Asioiden selvittely jatkuu vielä ainakin tämän kevään, toivottavasti pitenevät päivät tuovat myös parempaa jaksamista olemiseen.

Vuoden päättyessä katseltiin ilotulituksia ikkunasta. Tuuleen ja tuiskuun ei tehnyt mieli mennä ulos.

Toivon mahdollisille lukijoille kaikkea hyvää vuodelle 2019! Olkoon se itsekullekin lempeä ja hoitava.

(Piti käydä säätämässä kuvaa..)