Eletään outoja aikoja.
Virus sulkee meidät kotiin. Tehdään vaan töitä ja yritetään ulkoilla. Tuijotetaan samaa naamaa aamupalalla, lounaalla, iltapalalla... Välillä kyllästyttää. Sosialliset kontaktit on muuten minimissä, eli olemattomat.
Käperryn itseeni, ahdistun. Yritän avautua, hengittää. Katselen kevättä, ja ihmettelen, kun mikään ei tunnu oikein miltään.
Koen pettymyksiä. Luvattu retkeilyseura ei lähdekään mukaan. Kävelen raivoani itsekseni ulos, mutta se ei auta. Yritän taas hengittää.
Koronan päälle alkaa kivuta ilmastoahdistus. Valkovuokot, sivuokot ja leskenlehdet ovat aloittaneet kukintansa jo maalisuussa. Ei sen niin kuulu mennä. Aina on jännitetty, aukeaako valkovuokot äitienpäiväksi. Jos kaikki kukkii jo nyt, mitä on enää juhannuksena kukkimassa? Vai onko silloin taas + 7 astetta ja vettä sataa vaakasuoraan?
Yritän taas hengittää.
Leikkasin köynnöshortensiaa rajusti. Nyt jännitän, suuttuiko se kokonaan, vai lähttekö villiin kasvuun. Eipä sitä olekaan vuosikausiin leikattu.
Pääsiäinen tulee. Ei virpojia. Ei niitä kyllä käynyt viime vuonnakaan, etteipä sillä niin väliä. Jos keräisi pihalta jonkun risun, ja kiinnittäisi siihen pari höyhentä koristeeksi. Pajut oli kovin revittyjä tämänpäiväisen lenkin varrella.
Hiljaisuus saa korvat soimaan.
(Kuva Kopparnäsistä. Viikko sitten lauantaina oli aamupäivällä huikea auringonpaiste ja kimaltava meri. Ja ihmisiä ihan liikaa.)